Blogissa ollut vähän hiljaiseloa, mutta touhua on riittänyt.
Tein itselleni kädentaitosivuston instagramiin, ja kutsunkin teidät kaikki käsitöistä kiinnostuneet seurailemaan sinne! riina_design on tuon tilin nimi, ja siellä julkaisen vähän ahkerampaan tahtiin näitä ompelutöitäni ym.
Tänään valmistui esikoiselle softshell-takki Nappinjan Pioni-softshellistä.
Kangasta on jäljellä vielä sen verran, että siitä pitäisi ainakin keskimmäiselle tehdä takki.
Tein eteen ja taakse saumat, joihin laitoin heijastinterenauhan. Tuntuu nopealla tuntumalla toimivan oikeinkin hyvin.
Huppu on vuoritettu satiinilla ja kiinnitetty neppareilla takin kaulukseen.
Taakse selkään tein rypytykset luomaan vähän muotoa.
Hihaan laitoin ompelumerkin. Tilasin hiljattain omalla logolla ompelumerkkejä, ja nyt onkin kiva päästä nimikoimaan omia töitään.
Takki on täysin omaa suunnittelua. Eräänä päivänä, kun oli tarkoitus alkaa ompelemaan, kaavoja ei löytynyt netistä eikä lähikirjastosta. Sen pidempää en sitten viitsinyt lähteä kaavaa haeskelemaan, vaan heitin tytön tuulitakin lattialle, ja aloin siitä kehittelemään kaavoja.
Tulkaapa seurailemaan töitäni instagramin puolelle. Ja vaikka et olisi sinne vielä itsellesi tiliä luonutkaan, se onnistuu sen verran helposti, että kokeilemaan vain. ;)
Vuosi sitten oli jännät paikat. Nyt niitä muistelee enää haikeudella.
Pieni maailmanvalloittaja on oppinut jo monen monta temppua.
Pienet jalat juoksevat jo lujaa. Kyllä, meillä on jo toista viikkoa kävelty ja vauhti vain kiihtyy.
Tämä pieni suloisuus täyttää ensi viikolla vuoden. Halittelija, hassuttelija, pieni touhuilija.
Prinsessa sai arvoisensa juhlat, joista ei kultaa, timantteja eikä kimallusta puuttunut.
Juhlimme pientä sankaritarta lähisuvun ja ystävien kesken seuraten,
miten pienet jalat tahtovat niin kovin päästä eteenpäin.
Vielä askeleet haparoivat ja välillä tömähdetään lattialle, mutta vain siksi aikaa, että voi jälleen uudelleen lähteä kohti uusia seikkailuja.
Niinhän se on tässä elämässäkin. Välillä askeleemme haparoivat eteenpäin, välillä tipahdamme polvillemme, mutta aina saamme pyytää, että Taivaan Iskä nostaa meidät ylös, jotta voimme jatkaa taas uusin voimin eteenpäin.
Ihanaa helmikuuta! Meillä se tarkoittaa pian myös 6-vuotissynttäreitä...
Tänään pienimmäinen veteli seurakunnan perhekerhon jälkeen niin pitkät unet, että ehdin muiden hommien ohessa tehdä hänelle paidan ideasta toteutukseen.
Jokin aika sitten näin jossakin, kun joku oli tehnyt upean kuvion ompelukoneella paitaan. Totesin, etten itse mitenkään kykenisi tekemään sellaista. No, ei montaa päivää kulunut, kun löysin itseni yrittämästä vastaavaa... Tuota ohjetta asiaan en enää löytänyt, mutta päätin kokeilla ihan "kotikonstein". Tulostin netistä kivan kuvan ihan tavalliselle paperille ja ompelin viivoja pitkin.
Sen verran muistin ohjeesta, että ohuelle kankaalle kannattaa silittää tukikangas. No se olisi tämän collarinkin kanssa varmasti helpottanut, mutta onnistui tuo kohtalaisesti ilmankin. Ohjeesta muistin lukeneeni myös, että paininjalka kannattaa ottaa irti, mutta silti laskea vipu alas, jotta lanka kiristyisi normaalisti...
Leikkasin palan kangasta tietämättä, mitä siitä tulisi. Kun kuva oli ommeltu, ajattelin, että kyllähän tästä kokeilusta nyt jotain valmistakin täytyy tehdä. Niinpä leikkelin jotain paitaa mallina käyttäen siitä tällaisen pitkän tunikacollarin.
Reunoihin laitoin harmaan resorin, joka sopi kuvan harmaaseen lankaan hyvin.
Ompelumerkit kruunaavat minkä tahansa ompeluksen. <3
Ja tässä koko kuva valmiissa paidassa. (Älkää antako kuolatahrojen häiritä. Pieni tekee kovaa vauhtia uusia hampaita.)
Kylkeen varmistukseksi, että äiti sen teki.
Tartu uusiin haasteisiin ja laita itsesi likoon. Se saattaa jopa yllättää sinut! :)
Pikkuveljeni katseli tytöille tekemiäni collegepaitoja jo aikoja sitten, ja tuumasi, että hänelle vois tehdä tuollaisen kans.
No haasteita kun tarvii aina olla, ni siinä sitten saman tien otettiin miehestä mittoja ylös kaavoittamista varten, ja lupasin jossakin vaiheessa haasteeseen tarttua. Kun sitten myöhemmin tuo paita valmistui, se oli onnistunut kokemattomuuteeni nähden hyvin. Aikuisten vaatteita ei ollutkaan tullut ennen tehtyä kenellekään muulle kuin itselle, ja niitäkin melko vähän.
Pienimmäiselle tein samasta kankaasta bomberin vaaleanpunaisilla höysteillä. Ja toki housut piti asuun myös saada.
Velipojan paitaan tuli vinovetoketju.
Helman suhteen toiveena oli "sellanen samanlainen ku mulla on yhdessä paidassa". Hmm. Tuota paitaa en ollu tainnut koskaan livenä nähdä, ja kuvista yritinkin sitten arvuutella, minkälainen helma pitäisi olla. Ilmeisesti siitä tuli sitten melko liki oikeanlainen, sivuilta pyöristetty...
Collarin yläosa on vuoritettu, jotta vetoketjun ollessa auki näkymä on siisti. Vuorin ja päällikankaan välissä on kovikekangas, joka helpotti ompeluvaihetta todella paljon!
Takakappaleeseen tein "koristeompeleen", jotta sain yläosaan käytetyn vuorin kiinnitettyä ilman, että koko takakappaletta tarvitsisi vuorittaa.
Veli oli tyytyväinen, ja mä sanoin olevani tyytyväinen jos paita joskus päätyy kaapista käyttöön. Ja kommenttien perusteella paita on todellakin päässyt käyttöön. Hyvä niin! :)
Paikallisilla käsityömessuilla olin tässä syksyllä.
Messuille tehtiin muun muassa tyttöjen kanssa Fimo Air -massasta tällaisia pakettikoristeita ja magneetteja.
Osassa on decoupage-tekniikalla siirretty servetistä kuvioita, osassa on 3D-koholakkaa ja glitteriä, osa ihan vain pelkkää massaa. Nämä menivät kivasti kaupaksi, varsinkin kun tytöt itse pääsivät niitä myymään.
Pipoja tein myös muutamia kappaleita.
Ja suosikkini olivat nämä softshellistä tehdyt fleecevuoriset vauvan kintaat.
Yksi kinnaspari on ollut meillä pienimmällä kovassa käytössä.
Kovasti on ompeluksia syntynyt, mutta tänne on tullut vähän hitaasti päiviteltyä. Yritän saada piakkoin muitakin julkaistua.
Syksyllä on ihana tunnelmoida kynttilöiden ja takkatulen lämmössä.
Tänään päivä oli harmaa jo heti aamusta alkaen, joten takka päälle ja fiilistelemään syksystä.
Sade ropisee ikkunapeltejä vastaan...
Kun pienimmäinen meni päiväunille, keskimmäinen touhuilee itsekseen omassa huoneessaan ja isoin on koulussa, on äidillä onneksi joskus aikaa istua itsekseen kahvikupillisen kanssa rentoutumaan. Hyvää musiikkia, takkatuli, kahvia ja pari salaisesti syötyä suklaapalaa. Nam.
Viime kuukauden aikana pikkukolmonen on asettanut varsinkin äidille ihan uusia haasteita. Neidin kanssa aloiteltiin kiinteiden syömiset jo 4kk iässä ja ne otettiin vastaan hyvällä halulla. Ruokailut sujuivat hienosti, kunnes yhtäkkiä reilun puolen vuoden iässä hän teki täyden stopin.
Kuukauteen ei mennyt oikeastaan juuri yhtään kiinteitä. Lusikan näkeminenkin aiheutti reaktion sulkea suu niin tiiviisti kuin ikinä... Ei auttanut, oliko kaupan sosetta vai itse tehtyä, oliko perunaa, bataattia, puuroa, päärynää vai luumua. Mikään ei kelvannut.
Maitokaan ei tahtonut kelvata kuin maatessa vaunuissa. Lopulta kuitenkin maito alkoi maistua vähän helpommin ja sen joukkoon sitten sekoittelin välillä puuroa ja välillä yritin jotakin muutakin sosetta...
Lopulta tilanne alkoi aiheuttaa harmaita hiuksia siinä määrin, että ratkaisuksi kokeiltiin sormiruokailua. Ideana on siis se, että annetaan isoja paloja, joista saa itse syödä sen mitä syö.
Kokeiluja oli suuntaan ja toiseen. Lopulta yritin hankkia monenlaista tarviketta, jonka avulla ruokaa saataisiin menemään edes sen verran, että kasvua kuitenkin tapahtuisi riittävästi.
Sormiruokailu olikin sitten alun jännityksen jälkeen toimiva keino. Nyt tyttö on syönyt itse jo kuukauden verran. Toki apua täytyy antaa, mutta jos menee auttamaan liikaa, lentää ruuat yleensä suoraan lattialle. Sotkun sietokykyä on siis koeteltu ja samalla todettu, että ruokapöydän koristeelliset jalat on helppo hieroa täyteen erilaisia ruokia...
Helpottavaa on ollut huomata, että nyt hän osaa työstää jo melko isojakin pehmeitä paloja suussaan, eikä kakomisrefleksiä enää niin herkästi tule. Banaani, avocado ja kypsä bataatti ovat helppoja syötäviä. Lisäksi vauvan jauhelihapihvit sekä couscousmunakkaat tuntuvat maistuvan hyvin. Omaa arkea helpotti suuresti nämä Sormiruokakeittiön reseptit!
Vaikeuksien jälkeen on jo jopa lusikkakin taas kelvannut ja ruokailut helpottuneet huomattavasti. Ruoka maistuu hyvällä halulla. Nyt uskaltaa jättää tyttöä hetkeksi jo muidenkin hoitoon, kun tietää, että saavat hänelle jotain ruokaa annettua. Toisaalta neidin lakkoilu osoitti kyllä myös sen, että jos jollakin ruokailulla suuhun ei mene kuin se yksi lusikallinen tai ei edes sitä, niin kyllä hän kuitenkin tarvittavan energian sitten tankkaa jossakin myöhemmässä vaiheessa.
Yritetään olla stressaantumatta liikaa asioista, joille emme vaan yhtään mitään voi tehdä.
On hyvä tunne, kun voi luottaa siihen, että Taivaan Isä pitää huolen, eikä ite tarvi niin kovasti huolehtia.
Alla oleva video on pikkuveljeni tuotantoa. Sen myötä tunnelmallisia syyspäiviä sinulle!
